Onni Kaapun voittoisa kisa Himos Traililla

Kisarapsan kirjoittaja Onni Kaapu.

Pitkään kytenyt kipinä sai kesäkuun lopulla nuoren miehen tekemään tunteikkaan valinnan. Päätin keskittyä pyöräilyn ja triathlonin sijasta pelkkään polkujuoksuun. Minulla oli välittömästi mielessä kaksi tapahtumaa, joiden ympärille rupesin rakentamaan syksyn kalenteriani uudelleen. Mieltä kutkutteli voimakkaimmin jo loppuunmyyty, lokakuun alussa järjestettävä Vaarojen marathon sekä paljon kehuja kerännyt, elokuussa Jämsässä järjestettävä Himos Trail.

Ihmeen kaupalla onnistuin saamaan peruutuslipun Vaaroille ja opiskelijabudjetilla harrastavana voin olla vain kiitollinen, että ihmiset halusivat lähteä tukemaan polkujuoksu-uraani. Lopulta minulle lahjoitettiin liput myös Himokselle. Vastapalvelukseksi lupauduin juoksemaan koko rahalla. Tämä päätös tuntui tuovan hieman lisäpotkua loppukesän treeneihin.

Heinäkuun lopulla sain pienen yllytyksen seurauksena kuningasidean juosta Loppi Trail 30km:n treenikisana. Kunto vaikutti hyvältä ja itsensä ahtaalla pitäminen tuntui niin mukavalta, että otin heti viikon päästä vielä toisen treenikisan Seitsemisen kansallispuistossa. Siellä saatiin nopealla reitillä aikaiseksi tiukka vääntö sijoista 2-4. Vielä jouduin kokeneemmille sedille taipumaan, mutta suunta oli selkeästi oikea.

Himosta edeltävänä lauantaina tein viimeisen pitkiksen ja ilokseni sain kisaviikon herkistelytreeneissä huomata, että juoksuvauhdit ja tuntemukset mätsäsivät toivomallani tavalla. Niinpä kilpailuiluaamuna sain astella Himos Trail 36 kilometrin lähtöviivalle melko luottavaisin mielin. Suoritimme edellisenä päivänä vanhempieni kanssa muuttoa opiskelija-asuntooni Tampereelle. Vähän epäilin järjestelyn optimaalisuutta kilpailusuorituksen kannalta, mutta en jaksanut ottaa asiasta sen suurempaa stressiä, vaan lähdin vain tekemään oman kunnon mukaista suoritusta.

Kisastartti

Lähdin heti startista vetämään omaa vauhtiani ja löysin itseni pian porukan kärjestä. Ero taakse alkoi kasvaa jo laskettelukeskuksen eturinteelle pystytetyllä stadionalueella. Kääntyessäni eteläisen lenkin ensimmäiselle polkuosuudelle, en enää nähnyt takanani ketään. Eteläisen lenkin alusta sain kunnian juosta ensimmäisenä kilpailijana aivan tuoretta uraa.

Kilpailureitti mutkitteli tiukkaan, noin 1.5km nousuun sammalpohjaista ja melko tuoreen pehmeää polkua pitkin. Mäen päältä jatkettiin hieman leveämpää, mutta teknisempää polkua pitkin kohti ison hiekkatienousun sisältämää siirtymää pitkin Paljakan avokallioalueelle. Vilkuilin välillä taakseni. Kun kalliopätkän jälkeen reitti lähti kääntämään kohti kilpailukeskusta, etelälenkin viimeisessä nousussa rupesi horisontissa vilkkumaan kilpailussa tukevasti toisena edenneen Kristo Halmeen hahmo. Pitkän yksinjuoksun jälkeen saatu näköhavainto lisäsi kummasti omaa kisafiilistäni ja kissahiiri -leikki oli valmis alkamaan. Etelälenkin viimeisessä nousussa Kristo sai minut melkein kiinni. Saavuimme 11 kilometrin kohdalla sijaitsevaan kilpailukeskuksen ohitukseen noin 15 sekunnin erolla.

Pohjoislenkkiä kohti mopo keulien

Nappasin iskältä liiviin kantoon uudet pullot, ja seuraavaksi vuorossa olisi 15 kilometrin mittainen ja huomattavasti etelälenkkiä fyysisesti raskaampi pohjoislenkki. Pohjoislenkki alkoi vajaan parin kilometrin mittaisella, ja erittäin jyrkällä huoltotienousulla kilpailukeskuksesta Himoksen pohjoisrinteen huipulle. Meitsin mopo lähti hieman keulimaan, ja lähdin työntämään mäkeä ylös aika eläimellistä kyytiä, jolloin ero Kristoon venähti aika pitkäksi. Pääsin mäen päälle melko rivakasti, mutta aloin melko välittömästi katumaan peliliikettäni, sillä erittäin kuumassa kelissä suoritettuna se poltti turhan paljon omia tikkuja. Jatkoin matkaa hivenen maltillisemmin ja keskityin juomaan riittävästi. Jonkun ajan kuluttua Kristo sai minut kiinni ja jatkoimme yhdessä aina kilpailun puoliväliin asti, jolloin kova alkuvauhtini rupesi kostautumaan. Kristo pääsi hieman irti.

Yllätyksekseni sain Kriston vielä kiinni kilpailun kovimmassa nousussa, joka on polkukansan keskuudessa nimetty The Nelivetonousuksi. En kuitenkaan kyennyt vastaamaan miehen vauhtiin ja ero alkoi hitaasti kasvamaan. Kisakeskuksen lähestyminen ennen toista ja viimeistä 11 kilometrin eteläkierrosta sujui yksinäisissä tunnelmissa. Muutama kilometri ennen kilpailukeskuksen huoltoa kuuma keli ja mäkinen reitti olivat tehneet tehtävänsä ja jalat rupesivat olemaan melko kramppiherkässä tilassa. Kaikesta huolimatta jatkoin etenemistä kohtalaisella tahdilla samalla kuitenkin tiedostaen, että loppukilpailusta tulisi raskas. 26 kilometrin kohdalla ohitin kilpailukeskuksen viimeistä kertaa ja koko päivän huoltopisteellä seissyt isäni tarjoili mulle uudet pullot mukaan.

Eteläkierroksen flow

Kuulin eron taakse olevan vajaan 10 minuutin luokkaa ja nopeasti ynnäilin tämän melko turvalliseksi, jos vain jatkaisin samalla tahdilla. Eteläkierroksen ensimmäiseen nousuun saavuttaessa oli maahan ehtinyt tamppaantua hyvä, huomattavasti ensimmäistä kierrosta kovempi ja juostavampi polku. Nesteet tuntui imeytyvän hyvin ja mäen laen polkuosuudella olotila kohentui äkisti ja juoksu lähti rullaamaan mukavasti. Edellä rupesi vilkkumaan myös muiden matkojen juoksijoiden selkiä, ja heidän ohittelu sekä toisinaan heitetyt tsempit toivat mukavaa lisä boostia viimeisille kilometreille. Ilo valtasi mielen, kun huomasin vielä pitkän päivän jälkeen pystyväni pitämään itseäni ahtaalla. Jalkakin tuntui nousevan yllättävän kevyesti, joten aloin hieman elätellä toiveita Kriston kiinni saamisesta.

Kilpailun loppu tuli kuitenkin vastaan odotettua nopeammin. Viimeisen mäen työnsin ylös suhteellisen rivakasti ja tämän jälkeen oli aika kirmata enää loppulasku alas kilpailukeskukselle. Ohitin rinne osuudella vielä muutamia muiden matkojen kilpailijoita samalla, kun mielen valtasi ilo ja euforia.

Maalissa odotti iloinen yllätys

Maalissa ilo vaihtui nopeasti hämmennykseksi, kun kuulin voittaneeni kisan. Kristo oli valitettavasti joutunut keskeyttämään ja olin viimeiset 10 kilometriä jahdannut haamua. Eroa taakse muodostui lopulta reilut 12 minuuttia, joten hieman löysemmin olisi voinut lopun ottaa, mutta jälkikäteen ajateltuna autuas tietämättömyys motivoi ulosmittaamaan kropasta hivenen enemmän. Sehän on kilpailun suola, kun laitetaan lappu rintaan. Eli annetaan just se kaikki mitä on sinä päivänä annettavissa ja toisinaan päästään jopa hämmästelemään, että kuinka paljon itseään on mahdollista ylittää.

Näin lopuksi haluan toivotella kaikille polkujen ystäville mukavaa syksyn jatkoa, nauttikaa hiljalleen hämärtyvistä illoista ja kauniista ruskasta. Vaaroilla nähdään!