Oma tili

Tarina eräästä testihiihdosta – XC Party Ski Team

Kirjoittaja XC Hero Pekka Leppälä, Ski Team 2022
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Eiku. Oli puuskittaisia 6-9m/s puhaltelevia lumipöläytksiä viskova tammikuinen iltapäivä. Pakkanen oli tipahtanut aiempien päivien paukkukeleistä nollan tuntumaan. Mikään ei viitannut siihen että kukaan täysipäinen olisi lähtenyt sivakoimaan testihiihtoa Ounasvaaralle, Isorakan puita huojuttavaan myräkkään.
Musta katumaasturi kuitenkin kurvasi vaaran yläparkkiin ja tuulta uhmaten autosta työntyi ulos sutjakka nuorimies (lue: keski-ikäinen, täytetyn gepardin notkeuden omaava ukkeli). Mies pyöritteli olkapäitä, kiristi monojen nauhat ja kaivoi autosta upeat, Hulluna Hiihtoon liikkeestä hankitut, Madshusin skinit.
Epäröivä ilme katseessaan mies suuntasi askeleensa ladun reunaan ja asetteli sukset jalkaansa. Bioracerin valmistamat, tyylikkäät XC Party hiihtohousut myötäilivät lihaksikkaita reisiä kun mies työnsi itsensä ladulle.
20 minuutin alkulämmittelylenkin aikana miehellä ehti useaan kertaan käydä mielessä homman mielekkyys. Pyry oli peittänyt ison osan laduista. Puiden oksia, käpyjä ja havuja oli siellä täällä pitkin latua. Eikä asiaa helpottanut tunne siitä, että perinteisen hiihdon tekniikassa oli edelleen reilusti parantamisen varaa. Monta kertaa mieleen palasivat koutsi Joni Seppä ohjeet kuinka jalan pitäisi palautua toisen jalan viereen potkun jälkeen.
Mies oli kuitenkin tullut paikalle ja päättänyt suorittaa testihiihdon. Meni miten meni. Muutamat käsien pyöräytykset, varusteiden tsekkaus, kello käyntiin ja liikkeelle. Lumi pöllysi lähtökiihdytyksessä, kun reisin voima siirtyi suksen pitokarvan kautta latupohjaan. Paikalla olleet muut hiihtämään uskaltautuneet huokailivat ihastuksesta (lue: vain orava katseli hullua oksaltaan).
Lähtö oli räväkkä. Syke nousi heti 160:een ja hengitys tiheni. Tasatyönnöt iskeytyivät voimalla lumeen ja mies eteni loivaan ylämäkeen huimalla 10km/h nopeudella. Noin kilometrin kohdalla mieheen iski ajatus. Miksi? Miksi minä hiihdän täällä täysillä, veren maku suussa, lihakset maitohappoja keräten ja kuola suupielestä lentäen?
Ida Meriläinen ja Joni, miksi?
Epäröinnistä ja lihaksiin hiipivästä rasituksesta huolimatta mies jatkoi lykkimistä. Välillä tasatyönnöin, sitten yksipotkuisella ja mäkeen vuorohiihdolla. Potku löi läpi, lipsahteli, tökkäsi, rytmi katosi ja taas palasi. Vauhdin kasvaessa tekniikka hajosi totaalisesti. Mutta mies jatkoi. Jokin ajatus sai miehen luulemaan, että meno muuttuu helpommaksi.
Ensimmäiseen loivaan laskuun lepoa. Paskat. Tuuli puhalsi sivuvastaisesti ja latu oli ummessa. Työnnä, työnnä, työnnä. Prkl. Luistoa oli vain niissä harvoissa kohdissa, joissa joku toinen onneton oli lykkinyt ladun auki. Ja sitten edessä oli Isorakan nousu, Alpe Cermisin vähemmän tunnettu pikkuserkku.
Taas tuli koutsin ohje mieleen:
Juokse mäkeen.
Mies juoksi. Pienellä askeleella, sauvoilla terävästi työntäen mies juoksi mäen päälle. Syke nousi maksimin tuntumaan ja mies sylkäisi liman kurkusta. Muutama perkele karkasi samalla Ounasvaaran tykkylumisten puiden oksistoon. Orava-äiti peitti kolossaan poikastensa korvat, jotta ne eivät olisi ottaneet opiksi tätä karkeaa kielenkäyttöä.
”Seuraavaksi tulee helpottava alamäki”, ajatteli mies ja lykki tasatyönnöin rivakasti ohi kuntohiihtäjien postilaatikkorivistön. Tänään ei merkkailtaisi nimeä OAJ:n listalle. Muutama työntö ja alamäkeen. Lumipöpperöiseen alamäkeen. Ei luistoa, vaan työntöjä. Tiukka kurvi vasemmalle hieman jyrkempään pitkään mäkeen. Nyt helpottaa.
Kunnes 9m/s tuulenpuuska löi suoraan miestä kasvoihin. Ei stana. Latu ummessa ja vastatuuli. Mies työnsi vauhtia ja painautui muna-asentoon. Ohjuksen vauhti ei kasvanut. Työntöjä lisää ja lisää ja lisää. Missä olikaan se palauttava alamäki?
Mäki loppui ja tuuli hellitti. Mies oli saapunut kauniiseen talvimaisemaan keskellä upeaa Rovaniemen kaupunkia. Ounasvaara näytti todellakin olevansa koko kaupungin helmi.
Mutta ei tänne maisemia ollut tultu katselemaan. Kroppa töihin ja eteenpäin. Alkoi hivuttavan pitkä loiva nousu kohti välirakkaa. Potku, työntö, liuku, lipsahdus, potku, työntö, töks. Ja uudelleen. Veri maistui miehen suussa ja vauhti tuntui katoavan kokonaan. Maitohappo tunki lihaksiin ja teki liikkeistä epävarmoja.
Juosten välirakan huipulle. Tämä tuntui jotenkin onnistuvan. Olihan mies treenannut juoksua aiemmin Riikka Tulppon valmennuksessa. Ja sitten alamäkeen. Aivan yhtä helpottavaan kuin aiemmatkin mäet. Mutta ajatuksissa oli jo selviäminen. Mies tulisi pääsemään perille ja tehot olisi sitten mitattu.
Viimeinen pikkulenkki vielä maksimia hakien. Kläbomainen kuntohiihtäjän ohitus viimeisillä metreillä ja mies oli perillä. Kello seis. Huohotusta. Sauvoihin nojailua. Puuskutusta. Ähinää ja sylkemistä.
”Ei mitään järkeä”, pohti mies ja käänsi suksien kärjet kohti loppuverkkaa. Vartin verran kevyttä töpsyttelyä ja tuntemusten kelaamista. Ehkä tästä sittenkin selvitään. Hapotuksen tunne alkoi helpottaa ja nestetankkaus toi jo hymyn huulille. Mies katseli lumen pöllyämistä ja umpinaista latupohjaa. Maaliskuussa testi uusiksi. Hölmö mikä hölmö!