Trail Teamin reissurapsat: Riinan juoksua ohjaa nautinto ja askelten rytmi
Artikkelikuva: NUTS/ Rami Valonen
Kirjoittaja: Riina Piipponen
Inspiroivia tekstejä on tullut vastaan, jossa juoksijat kertovat alustasta, juoksemisesta ja tuntemuksistaan NUTS Pallaksella Millainen oli juoksualusta ja -vauhti. Minäkin ajattelin kirjoittaa oman raporttini NUTS Ylläs-Pallas 66km ultrajuoksusta.
Koetin muistella, missä kohdassa Hetta-Pallas reittiä oli minkäkinlaista. Ja huomasin, etten minä kyllä yhtään osaa sanoa. Oli lähtö ja huolto ja huolto ja maali. Ja välissä juoksin ja kävelin ja nautin.
Nauroin ja vähän itkin.
Kun oli aika huikeaa.
Ja kaunista.
MIkä sitten sai minut juoksemaan Hetta-Pallaksella 66 kilometriä?
Ehkäpä joku pieni ajatuksenpoikanen vähän pidemmän matkan juoksemisesta sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun olin XC Partyn leirillä Syötteellä. Tuon leirin viimeisellä lenkillä Ylisen Susanna kertoi, että pitkän matkan juokseminen tapahtuu niin, että juoksee pitemmän matkan.
Hirmuisen selkeä ohje.
Aivoilleni tarpeeksi selkeä!
Ja jotenkin sitten jossain vaiheessa olin ilmoittautunut Nuts Karhunkierrokselle 2020.
55 kilometrin matkalle.
Tämä tapahtuma kuitenkin siirrettiin koronan vuoksi tämän vuoden keväälle.
Keväälle 2021.
Kesällä 2020 ennätin sitten (onnekseni) käydä ennen pidempää rypistystä elämäni ensimmäisessä polkujuoksutapahtumassa, Rokualla juoksemassa puolikkaan ja Levillä myös. Sekä tunkkasin Nutsina Köykkyrissä neljä tuntia.
Tammikuussa 2021 liityin XC Partyn Trail Teamiin, Riikka Tulpon oppiin.
Ajatuksenani tuolloin oli, että nyt varmasti pääsen liikkumaan kovilla sykkeillä ja paljon. Treenaamaan isolla teellä.
Nooooh.
Todellisuus olikin sitten jotain pikkasen muuta.
Ensinnäkin minun piti alkaa ajatella, että mitättömät työmatkapyöräilyni muka olisivat liikuntaa, eivät vain etenemistä paikasta toiseen. Ja että normaalin arkipäiväni askelmäärä ei kuulemma ollut vähän.
Kokonaiskuormitus sanana tuli tutuksi.
Niinpä kalenteriini tulikin överilenkkien sijaan pötköttelypäiviä.
Opin, että
- Ennen kuin voi mennä nopeaa pitää mennä hitaasti.
- Ennen kun menee pitkälle pitää mennä lyhyelle.
- Ennen kun voi mennä pitää osata vain olla.
Niinpä itkin ja juoksin hiiiiiiiiiiiitaasti. Vahtasin sykkeitäni. Välillä kävelin. Vaivuin epätoivon musertavaan suohon. Minä olen vaan niin huono. En minä osaa edes juosta. Osaankohan elääkään….
Ja kyllä selittelyjä löytyi. Juoksuystäväni lanseerasi termin “nopiasykkeisyys” – vähän jopa ehkä itte uskoimme, että meillä vain on nopeat sykkeet (mitä laktaattitestit ja ammattivalmentajat eivät vain ymmärrä).
Mutta pikku hiljaa hidastelu alkoi tuottaa tulosta. Lenkkien jälkeen oli energiaa, eikä hassua hermovärinää. Pk1 sykkeillä pystyi jo juoksemaan.
En voi kylliksi kiittää ihanaa Riikkaa ihan kaikesta!
Ja niinpä tunsin olevani valmis KK:lle.
Koronarajoitusten vuoksi lähtö KK:lle olikin sitten lauantain sijaan perjantai-iltana. Joten juoksin elämäni ensimmäisen ultran Rukalla yöllä. Ja nautin ihan joka sekunnista. Juttelin mukavia itseni ja keijujen kanssa.
Ja tämän kokemuksen jälkimainingeissa, kkpäissäni, ilmoittauduin Hetta-Pallakselle.
Kaksi viikkoa KK:n jälkeen olin Hossassa juoksuleirillä. Kaaduin lauantain ensimmäisellä lenkillä suorin vartaloin. Polveni on leikattu ja lihasmuistini pistää minut aina kaatumaan niin, ettei polveen satu, aika huikeaa, tai no, päälle pikkasen vaarallista….
Poskeni sitten kopsahti kiveen, aurinkolasit luultavasti suojasivat silmän. Käväsin Kuusamossa tk:ssa, mitään ei ollut rikki.
Mutta tuo tapahtuma kyllä säikäytti aika reippaasti. En ehkä koskaan aikuisiällä ole ollut niin peloissani, kuin istuessa keskellä Julma Ölkyn jylhiä maisemia, posken vuotaessa verta. Samalla oli kyllä melkoista, miten ihmisen mieli voi täydellisen paniikin keskellä toimia suhteellisen analyyttisen rationaalisesti.
Tilanteessa oli jotain hyvin primitiivistä.
Sunnuntaina leirillä pakotin itseni “hyppäämään takaisin hevosen selkään” ja kävin hitaasti hölköttelemässä parikymppiä. Muuten kyllä muistikuvat poskisuudelman jälkeisestä leiriajasta ovat melko hatarat.
Keskityin pysymään keskellä itseäni. Pysymään kasassa.
Vietti vei Ylläs-Pallakselle
Leirin jälkee mietin, uskallanko ja pystynkö juoksemaan Hetasta-Pallaksella. Aika nopeasti kuitenkin tein päätöksen, että jos sitä alkaa elämistä pelkäämään, niin sama se on sitten kuolla samantien.
Ja niinpä sitä sitten menin.
Mikä sitten minulle tuollaisesta pitkähkön matkan juoksemisesta tekee nautintoa, mikä siinä koukuttaa?
Ennen KK:ta itkin kun jännitti niin kovasti ja Ennen Hetta-Pallasta oli vatsa kipeänä viikon (tämä loppui hetkessä, kun pääsin matkaan). Jo nämä tunteet ovat tavallaan aika koukuttavia. Että sitä vielä tämänkin ikäisenä voi tuntea jotain niin paljon, että itkettää, että kroppa reagoi. Ettei elämä olekaan pelkkää puuroa, pyykkiä ja perhettä.
Vaikkakin tuo pyhä kolminaisuus on elämäni peruspilari. Ilman perhettäni olisin paljon vähemmän.
Kaikista koukuttavinta itselleni on se, että siinä hetkessä olen vain minä ja jalkani. Minun ei tarvitse huolehtia yhtään kenestäkään. Normiarjessa olen antamassa (ja tietysti myös saamassa) itsetäni jotain muille.
Koko ajan.
Juostessa saan olla täysin itsekäs. Ja tehdä sitä, mistä nautin. Kuunnella itseäni.
Ihailla aivojani, jotka antavat käskyjä jaloilleni liikkua sellaista vauhtia, että jaksan edetä.
Ihmetellä, miten ylämäessä suuni käy puuskuttamaan ihan ilman käskemistä, miten keuhkoni vetävät happea sisään.
Automaattisesti.
Varovasti kehoa kunnioittaen eteenpäin
Hetta-Pallaksella olin erityisen varovainen kaikkien kompastumisien kanssa. Kun jalka vähänkin napsahti kiveen tai juureen, tuli kroppaani käsittämätön kokovartalosäpsähdys.
Lihakset menivät valmiustilaan ja aistit kirkastuivat. Tämä oli melko kuluttavaa, mutta samalla en voinut taas kuin ihailla, miten nerokkaasti ihminen on rakennettu, miten suojamekanismini toimivat. Valtava kiitollisuus omista aivoista ja kehosta herkisti.
Uudestaan ja uudestaa.
Matkustaminen juoksemalla, itseni kanssa itselläni, on minulle ennen kaikkea matka sisäänpäin, itseeni. Pyörin omassa pikku kuplassani, annan ajatuksen tulla päähäni hetkeksi ja pullautan sen sitten pois. Välillä katselen maisemia.
Välillä vain kuuntelen jalkojeni rytmiä. Luon itselläni musiikkia.
Olen tavallaan voimakkaasti kiinni itsessäni ja samalla täysin itseni ulkopuolella.
Molemmilla ultramatkoillani olen ollut itselleni lempeä. Puhunut itselleni nätisti. Kehunut itseäni. Ihmetellyt, että täällä sitä mennään.
Se, kuinka nopeaa menen tai miten sijoitun suhteessa muihin on minulle aivan toisarvoista. Koska uskon ja luotan siihen, että aivoni kertovat minulle, mikä on se vauhti, millä minun on hyvä edetä.
Luin jostain, että aina jossain vaiheessa ultramatkaa tulee “pimeä hetki” ja aina lihaksen tulevat juoksun jälkeen kipeiksi.
No eipä ole tullut.
Jäinkin sitten kovasti miettimään: Että teenkö sitten jotain väärin? Enkö mene tarpeeksi kovaa? Enkö vedä itseäni tarpeeksi reunalle?
Päädyin siihen, että ei minulla ole tarvetta siihen. Olla nopeampi tai saada matkan aikana kärsimystä. Haluan kuunnella itseäni ja toimia itseni itselleni antamien ohjeiden mukaan.
En halua suorittaa juoksua, elämää, vaan nauttia siitä.
Tämä riittää.
Minä riitän.
t. Riina
